Tarina
       maaliskuun 14, 1998

AUTOMANIAN ALKULÄHTEILTÄ NYKYPÄIVÄÄN

Olen jo pidempään miettinyt, mikä saa ihmisen ostamaan tai hankkimaan jonkun tietyn merkkisen tuotteen. Onko tämä nyt sitä merkkiuskollisuutta tai sitten fanaattisuutta. Vaikuttavatko hankintaan omakohtaiset kokemukset kautta muiden kokemukset, kenties mainokset? Tuskinpa sentään hinta, kun puhutaan siitä, että sinä todella haluat jotain ja paljon. Puhutaanko tässä nyt jonkinlaisesta riippuvuudesta? Mene ja tiedä , sanoisi tähän eräskin formulafriikki. Kerron tässä kuinka itse olen joutunut kyseisen merkkiuskollisuuden riivaamaksi. Riivaamaksi siksi, että ei se ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Olen mielessäni päätynyt siihen tulokseen, että lapsuudenaikainen aivopesu on johtanut tähän merkkiuskollisuuteen. Muistikuvat piirtyvät vielä hyvin verkkokalvolle tuonne vuoteen 1969, jolloin muistan papallani oleen Opel-merkkinen henkilšvaunu. Kuten myšs äitini kolmella veljellä -yhdellä vielä tänäkin päivänä. Myšhempinä vuosina muista Ooppeleita virranneen kaikkien sukulaisten käsien kautta enempi tai vähempi.

Mutta mistä sitten alkoivat omat Ooppeli-kokemukseni?

No, vuonna 1982. Silloin, juuri ajokortin saaneena ja intoa puhkuen roikuttiin isän kravatissa ja pyydettiin että "ny mennään katteleen autoja". No niin sitä isäparka joutui pyörimään kanssani jos jonkin näköisissä autohalleissa, kunnes taas palattiin siihen vanhaan, jo tutuksi tulleeseen sanontaan: "Oliskohan Nurmen Matilla mitään tyrkyllä?" No, siitä paikasta Matin luokse ja olihan sillä: 1500 mk maksava Opel Record -69 ja toinen 1600 mk maksava Opel Commodore -68. Arvakkaas oliko meikä myyty, kun näki sen Common, se oli pakko saada! Niinpä se oli eka kerta kun sain ajaa omaa Ooppelia kotia kohti. Ai että sitä oltiin taivaissa! Sitä ei tahtonut ehtiä kotona kääntymään, kun olis jo pitänyt päästä kavereille näyttään, että "ny on kaverit suara kutka ja kaks ja puallitraa". Oli se hienoa aikaa se kuukausi, kun sitten tuli syksy ja ekat liukkaat. Silloin Commo vietiin metsäretkelle, eikä ollut hymy herkässä...Eipä sen puoleen, ei autoon mitään isompaa tullut; sielu sai sen pahemman kolauksen.

Ajot jäi kun isän käskystä ruvettiin kunnostamaan Commoa. Tottakai auto maalattiin, jarrut kunnostettiin ja muutenkin yleisilmettä kohennettiin. Siihen aikaan muistan jonkun sanoneen että: "Kun poika meet viemään autoos leimalle, ni kato sitten että pohjassa ei oo reikiä, on nääs ilkeempi homma kun on piikkivasara jalkapohjassa kiinni!" Tiedä hänestä oliko asialla vaikutusta, mutta kun kyseinen katsastus oli käynnissä ja auto nosturilla, sitä jotenkin huomaamattaan kevensi jalkojaan lattiasta. No, eihän sitä leimaa kerrasta tullut eikä vielä toisestakaan, vaikka kaiken piti olla niin viimeisen päälle. Että näin se alkoi reippaasti uskollisena Ooppeli-miehenä olo. Eipä sitä sen kummemmin ruvettu murehtimaan; viat kuntoon ja uusiksi konttorille. Vaan mitäpä tuumasi leimamies, sano vaan että: "Kylä sunki tars olla pikkasen hualellisempi, tää kun on jo kolmas kerta." Anto se leiman silti, ehkä säälistä? Niin sitä ajeltiin rinta rottingilla leima otteessa ja uutuuttaan kiiltävä methohtväri Common kyljissä hohtaen. Kutonen keulilla kuskattiin sitten niitä tyttöjäkin, jopa tätä nykyistäkin. Onhan sekin jotain merkkiuskollisuutta. Sitten kutsui armeija leipiinsä, kun eivät kuulemma ilman minua pärjänneet, niin olihan sinne mentävä. Siihen jäi Commo kotipihaan hankeen kyhjöttämään ja minä Parolan mettiin. Siinä vierähti kahdeksan kuukautta, kun taas pääsi Ooppelin puikkoihin. Mutta niinkun aina, tulee joku kaveripiiristä murjaseen että: "Millä myisit, jos myisit?" Niin siitä saatiin kolme tonnia rahaa ja Saloran videot johdollisella kaukosäädöllä, se oli sitä nykyteknolokiaa siihen aikaan: Siinä meni Commo toisen samaa sairautta harrastavan käsiin, että sikäli hyvä.

Ja eikun taas isän kauluksiin kiinni ja mankuun että: "Lährettäs autoja kattoon vai soitettaskos ekaks Matille?" Niin sitä marssittiin Matin tykö kuin köyhän talon porsaat, ja eikös vaan, sieltä löytyi yksi Toyota Corona Mark1, kaiken lisäksi kolaroitu. "Ei se mitään, siitäpä tehrään pojalle pirssi" olivat isän sanat. Siitä sitten narun päässä Tojo kotitalliin korjattavaksi, missä se tulikin äkkiä kuntoon. Vaan eipä viihtynyt Tojo kauaa nuoren miehen käsissä, kun tuli prätkäkuume. Tojo vaihdettiin seiskapätkä Suzukiin. Sillä sitten survottiin yksi kesä vaihtelevalla menestyksellä. Suoraan sanoen pyörä oli täys paska, kuten isäni asian sattuvasti ilmaisi.

Ja taas Ooppeli...

kurkuttaa Silloin kun olin 15-vuotias oli kummisedälläni -72 mallia oleva Opel Ascona. Pidin juuri tuota A-mallin Asconaa parhaimman näköisenä, joten sellainenhan oli saatava! Elettiin vuotta -84, kun olin taas ilman autoa. Niinpä taas oli vanha sama auton ostoruljanssi edessä. Yhdestä autoliikkeestä löytyi omasta mielestä oikea helmi, ei kylläkään välttämättä muiden mielestä...Kuparinruskea kaunotar sai minusta uuden isännän 8900 mk:n hintaan.

Muutaman kuukauden sillä unelmien helmellä ajeltuani ja työkavereiden hermoja koeteltuani oli jo aika kiillottaa helmen pintaa. "Et viittis tulla antaan apuvirtaa", oli kokolailla vakio lause meikäpojan suusta. No, sain ostettua uuden akun työkavereiden helpotukseksi ja taas pelit kulki. Tulihan niitä huippunopeuksiakin kokeiltua sen verran, että kakkosen mäntä leikkas kiinni. Niin tuli tonniysisatanen tiensä päähän. Ei lannistuttu pienistä, purkaamolta löytyi hyv.kunt. väh.käyt. kakslitrainen kone nokalle niin johan meno maittoi taas.

Romarilta ässä-kuplan penkit, minkkijäljitelmät päälle, samettia ovipahveihin ja älyttömän hyvät ämyrit hattuhyllylle. No, olihan se hieno sisältä. Ulkokuosi kaipas ehkä hiukan maalia, niinpä isän jo tutuiksi tulleisiin kauluksiin kiinni: "Veräkkö värin päälle?" Alkoi hirmuinen pohjatöiden teko. Muuten hyvä, mutta sitä oli käytävä töissäkin samalla. Oli se näky: Ruskeeta, mustaa, punaista ja valkoista siellä täällä autoa. Kerrankin työmaalla ollessani tuli työmaakoppiin yks äijä kyseleen että: "Kenen mahtaa olla toi Aushire tualla parkkipaikalla, ku sitä pitäs vähän siirtää". Saatiinhan siihen viimein väri päälle. Sekin värin saaminen oli kyllä liki, kun isä potkas yhden maalipurkin autotallin lattialle nurin. Oli se sitten yhtä hymyä, kun sai päästellä tipunkeltaisella Ooppelilla tulevaa vaimoa hakemaan, jonka veli sattu poteen samaa tautia: "Mullon muuten kans Ascona". Siinä niitä ruusuja sitten roplattiin kimpassa melkein joka päivä. Eipä silti, käytiinhän me emännän kanssa vähän Suomeakin kiertämässä ja hyvin pelas. Siis se Ascona. Yhdeltä tutulta Ooppelimieheltä ostin kromivanteet ja kaksnollavitoset kumit alle. Jumankauta oli se hyvän näköinen! Siis edelleen se Ascona. Ans olla, sitten alkoi sormia polttaa ja voimaa piti myllyyn saada. Ei muuta kuin pata pois nokalta. Alkoi hirvittävä viilaaminen...

kurkuttaa Moottori koneistettiin, kiertokanget kiillotettiin ja tasapainotettiin mäntien kanssa. Kannesta laskettiin siivu pois, venttiilit työstettiin ja kanavat muotoiltiin. Vauhtipyörääkin kevennettiin reilu kilo, nelivitoset Solexit paikalleen ja «voila`keitos olikin valmis. Kone nokalle ja kylmä rinki persiin ympärillä kabiiniin starttaamaan, ja eikö mitä? Kone laakista käymään ja öljyt samantien filtterin juuresta pitkin kone huonetta. Siinä sitten raavittiin päänahka verille ja mietittiin missä meni vikaan. Löytyihän se vika noin kolmen öljypumpun pohjatiivisteen jälkeen, pohja oli väärinpäin. Voimaa löytyi kyllä, jopa niin paljon että vaihdelaatikko sanoi työsuhteensa irti.

Siinä sitten kuultiin jokunen kommentti naisväenkin suunnalta että: "Kannattiko pirellä" Ja ei kun purkaamolle. Löytyihän sieltä se uusi laatikko. Siinä sitä sen jälkeen kiusattiin kanssa-autoilijoita ja kehuttiin kaveripiirissä: "Olsitte nähny sen ilmeen, kum mää löin sarassaseittemässäkympissä vilkun päälle ja tuuppasin Ooppelin keulaa rinnalle!"

Sitten tuli hetki, kun olkapäällä sattu taas kerran istuun "se-mikä-lie-pirulainen" ja leikkas kakkosen männän kiinni. Silloin siinä kyseltiin merkkiuskollisuuden hermoja sen verran, että heitettiin noppaa, palattiin lähtöruutuun ja laitettiin kaasarit myyntiin, alkuperäinen vehje laitettiin tilalle, mutta eihän se enää kunnolla toiminut.

Sitten tuli se heikko hetki vuonna -87. Isä ehdotti että: "Jos kattottas tualta vahinkokeskuksesta sulle jotain?" Ja kattottiinhan me, katon kautta ympäri ajettu Alfa-Romeo -85. Voi pojat! Tehtiin siinä pelti- ja pohjatöitä pari kuukautta ennen kun saatiin se italiaano tien päälle. Siinä sitten ajeltiin hymyssä suin Alfalla, mutta niin sekin hymy ajoi itsensä karille kuin Sally Albatross aikoinaan. Ongelmat alkoivat iskareiden loppuunkulumisella jatkuen siitä kytkimeen ja loppuviimeksi korin ruostumiseen. Päätin onnekseni vielä maalata auton ennen myyntiä. Ja kyllähän suomenmaasta onnettomia tai muita merkkiuskollisia löytyy. Ostaja tuli, vei auton ja onnekseni kauas Nokialta.

No, taas kävi niikuin kävi, seistiin pihamaalla tumput suorina ja tuumittiin että mistäs auto? Sitten soitti eräs kaveri ja sano että: "Lehressä olis yks Karetti kaupan." Siittä paikasta puhelimen kampeen ja kyseleen että mitä maksaa? Niinpä seitenkasi Opel Kadett vaihtoi omistajaa ruhtinaalliseen kahdentuhannen markan hintaan. "Taas sait työmaata", mainitti joku female ohimennen. "Eipä oo mulle uutta", murjaisin takaisin. Eikä ollutkaan, sillä jonkun aikaa kylillä ajeltuani koitti se suuri päivä, jolloin oli tarkoitus lähteä Kuopion sukulaisiin talvilomareissuun. Ja eikös vaan Ooppelimaiseen tapaan päivää ennen matkaa vesipumppu korkkasi. Ei muuta kun seuraavana päivänä tuulispäänä hakemaan uutta tilalle. Tuli siinä sanottua varaosamyyjälle:"Et sitten myy eioota, olis vähän kiire". No, osahan saatiin suoraan hyllystä ja ei kun asentamaan. Voin muuten suoraan sanoa, ettei ole mitään herkkua hommaa kymmenen asteen pakkasessa. Eipä se vielä mitään. Tarvihan sitä nyt yksi kolme litraa pakkasnestettä päästää maahan, kun sormet kohmeessa piti repiä alavesiletkua irti ja lähtihän se, metrin päähän auton alle.

Päästiin sitä sitten vihdoin viimein matkaankin ja hyvinhän se meni, Ooppeli pelas kuin unelma... siihen saakka kun päästiin kotiin. Seuraavana päivänä töihin mennessä, keskellä ei mitään, kaasuvivustosta yksi mutteri lähti irti ja vivusto levis pitkin konehuonetta. Siinä sitten tien poskessa seistessä tuli päästettyä muutamia painokelvottomia sanoja, ennen kuin aukaisin pellin, äänimerkki irti ja siitä mutteri vivustoon ja taas matka jatkui.

Käytiin sentään Lahdessakin ilman ongelmia, mutta ei katsastuksessa, puoli neliötä uutta peltiä ja romuttamolta uusi kone. Vanha ei mennyt päästöistä läpi. Tuli se leima tähänkin Ooppeliin, "pienellä vaivalla". Sattuihan niitä pikkuvikoja lisääkin. Yksikin kerta valoista lähtiessä kuului outo rusaus ja meno hyytyi siihen. Ensin tuli mieleen että vaihdelaatikko petti, muuta ei sentään. Laatikon päässä oleva -mikä-lie-pronssi-holkki, jossa on boorit, oli sorvannut itsensä sekä kardaanin pään pyöreäksi. Ei muuta kun uusvanhat oast romikselta ja taas meno maittoi siihen asti kun sama vika uusiutui. Onneksi oltiin ihmisten ilmoilla. Kyseiseen vikaan oli yhdellä kaverilla sopiva diaknoosi. "On sitten nykimällä ajettu". Mistä tulikin lentävä lause vikaan kuin vikaan.

kurkuttaa Tuli taas se aika vuodesta jolloin katsastuskonttori kutsui omiaan. Kävin noin niinkun ennakoiden ensiksi saastemittauksissa, eikä toivookaan päästä läpi, kone pois keulilta ja hoonaileen. Homma hyytyi siihen kun yksi kaveri kesken projektin osti auton pois.... JATKUU SEURAAVASSA NUMEROSSA!

Teksti ja kuvat: Juha Mäki

<< Edellinen sivu





Copyright © 1997-2015 FHRA Tampereen Seutu ry. All rights reserved.